Meidän tarina

Eilen jouduin hyvästelemään parhaan ystäväni. Tuli Lolan aika poistua viereltäni. Nämä ovat niitä koiran omistajan pakkotilanteita, joihin ei vaan koskaan totu. Aina koiran pois päästäminen raastaa sydämen ulos rinnasta ja jättää jälkeen tyhjän, niin kovin tyhjän ja hiljaisen kolon. Tätä koloa ei tule kukaan koskaan täyttämään. Aika toki pienentää koloa ja jäljelle jäävät hyvät muistot. Mutta kolo on ja pysyy..

Meidän tarina lähti oikeastaan käyntiin ollessani 15-vuotias. Silloin tapasin ensimmäisen bullmastffin. Tämä oli ystäväni hoitokoira, asui lähellä kotiani, joten olin jo kauan tuota upeaa, suurta ja vahvaa koiraa ihaillut. Ystäväni pyysi minua auttamaan häntä, lenkittämään hänen hoitokoiraansa hänen ollessaan estynyt. Hiukan emmin kuinka pärjään suuren koiran kanssa ja kuinka pääsen edes tuntemattomana ihmisenä hakemaan koiran kotoaan lenkille. Mutta eihän näin hyvää tilaisuutta voinut jättää käyttämättä. Olin innoissani, pääsin tutustumaan tuohon upeaan koiraan!

Tämä suuri ja voimakas Bablo-niminen uros, otti minut häntä heiluen ovella vastaan. Hetken sain tuntea bullmastiffin märän ja rajun rakkauden, sitten pujotin remmin kaulaan ja lähdimme ulos. Lenkillä vastaan tuli pyöriä, koiria, autoja, ihmisiä, mopoja.. asuimmehan kaupungissa. Bablo kulki koko lenkin vierelläni. Se ei hötkyillyt, eikä reagoinut mihinkään turhaan. Se ei vetänyt remmissä, se ei räyhännyt koirille.. se oli oikeastaan aika välinpitämätön ympäristöönsä, ainoastaan se seurasi minua uskollisesti aina välillä kättäni nuollen.

Babloon tutustumisen jälkeen, aina kun tuli uuden koiran hankinnan aika, oli bullmastiffi listalla. Kuitenkin emmin nuorena tyttönä miten mahtaisin pärjätä suuren ja voimakkaan koiran kanssa. 10 vuotta sulatin ajatusta omasta bullmastiffistä.. Sen jälkeen otin haaveessani askeleen eteenpäin ja menin kasvattajan luo tutustumaan tähän upeaan rotuun lähemmin.
Pentuakin minulle tarjottiin, narttua sijoitukseen. Iteasiassa tämä olisi ollut Lolan emo.
Silloinen elämäntilanteeni, pienessä opiskelija-asunnossa asuminen pakotti minut kuitenkin jälleen kerran siirtämään haavettani myöhempään.

Kolme vuotta myöhemmin aika koitti. Kaikki oli kohdillaan. Asunto oli bullmastiffille otollinen. Halu harrastaa ja kouluttaa koiraa oli suuri. Kaipasin kahden kääpiökoiran lisäksi ystävää, jonka kanssa olisi turvallista kulkea. Otin yhteyttä samaan kasvattajaan ja onnekseni seuraava pentue olikin suuri. Lola tuli taloon!

Haaveessa oli tiikeriraitainen uros nimeltä Remu, joten sehän nyt oli täysin loogistä, että perheeseen tuli punainen narttu nimeltään Lola..
Lolan sisarukset muuttivat suurin osa pääkaupunkiseudulle. Olimmekin ahkeraan yhteydessä heti pentuiästä lähtien. Sain monta hyvää ystävää tästä porukasta. Pidimme pentutapaamisia, teinipaineja, kyläilimme toistemme luona ja harrastelimme hakua.

Hakuharrastus vei mennessään. Bullmastiffi on kuin luotu siihen työhön. Tästä lähtikin kipinä koiran nenän käytön moninaisuuksiin tutustumisesta.
Lolan kanssa siirryimme hakumetsästä raunioille sen ollessa 8kk.

Myöhemmin siirryimme Lolan kanssa raunioilta etsijäkoiraliiton riveihin. Näin pääsin tutustumaan uuteen nenätyö muotoon, ID- jäljestykseen.
Alku oli haasteellinen, Lola oli vuosia etsinyt ilmavainulla ihmisiä ja nyt aloimme harjoittelemaan tietyn koiran etsimistä jäljestäen. Treenit etenivät hitaasti mutta varmasti. Lolasta tuli hyvä ID-koira.

Lola oli varma jäljestäjä. Se oli hienovarainen, ei mennyt koskaan liian lähelle. Se oli rauhallinen ja tarkka. Työmotivaatio oli suuri, tästä kertoo meidän 3km treenijälki, jonka aikana jouduimme odottelemaan kuusen alla ukkosen ohi menemistä. Jäljestimme 4h ja Lola vei maaliin. Jokainen, joka tekee koiran kanssa nenätöitä tietää, miten väsyttävää jopa muutaman minuutin mittainen nenätreeni on. Lola tauotti itse omaa työtään. Kunnioitin sen työskentelyä ja luotin siihen aina täysin. Autoin parhaani mukaan silloin kun se apua pyysi ja Lola taas jaksoi puolestaan vääntää minulle rautalangasta asioita, joita en tajunnut. Me olimme aivan huippu tiimi, vaikka itse sanonkin!!

Me olimme niin huippu tiimi, että 3 vuotta harjoiteltuamme meidät valittiin etsintöihin valmistaviin kursseihin. Tämä on etsijäkoiralla se viimeinen etappi, jonka suoritettua koirakko on valmis tositöihin. Lolan kurssi sujui hienosti. Jäljet olivat haastavia, mutta Lola jaksoi ne työstää. Se oli kestävä ja hyvin motivoitunut.

Kurssi läheni loppuaan ja huomasin Lolan ontuvan. Laitoin treenit tauolle ja annoin Lolalle lepoa. Ontuminen ei kuitenkaan mennyt viikon levolla ohi, joten pelon sekaisin tuntein varasin sille ajan Aistiin. 3-vuotiaana Lolan lonkat ja kyynärät kuvattiin uudelleen ja jokaisessa raajassa näkyi alkavaa nivelrikkoa. Pahimmillaan nivelrikko oli oikeassa lonkassa, joka oli kuvattu virallisissa kuvissa D-lonkaksi. Tämä oli aiheuttanut ristikkäisen kyynärän kulumisen.
Saimme kipulääkkeet ja ohjeita nivelrikkoisen koiran hoitoon. Itse aloin kaivaa tietoa sairaudesta niin kirjallisesti kuin muiden, saman kokemuksen omaavien ihmisten kanssa keskustellen.

Kävimme suorittamassa kurssijälkiä aina kun Lolan kunto antoi periksi. Pian kuitenkin surukseni huomasin, ettei kipulääkekuuri auttanut. Lola alkoi ontua päivittäin. Sen ollessa 4 vuotias hain sille lääkäristä pysyvän kipulääkityksen. Samalla jouduin vetämään Lolan pois etsintöihin valmistavalta kurssilta. Lolalle jäi yksi jälki tekemättä (8km pitkä), sekä loppukoe. Se oli siis viittä vaille valmis. Ennen Lolan pois vetoa me kävimme yhdessä etsinnässä. Lapinkoiran pentu oli lähtenyt omalta pihaltaan metsään, eikä ollut tullut takaisin parinkaan päivän päästä. Lola löysi tämän pennun!!

Kun jäljestys ei enää onnistunut, siirryimme Lolan kanssa hajupurkeille. Lola opetettiin ilmaisemaan haluttu haju purkeista. Tämä olikin aika haasteellista, asia oli meille täysin uusi. Lukuisten virheiden kautta pääsimme kuitenkin hyvään alkuun. Sitten alkoi Lolan kyynär oireilla tätäkin harrastusta, olihan siinä koiralla paino etupäässä kun nenä oli kohti purkkeja. Lola siirtyi sairaseläkkeellä ennen kuin täytti 5-vuotta. Päätös oli raskas mutta oikea.

Lolan nivelrikko eteni lujaa vauhtia. Alussa kylmät ilmat olivat huonoa aikaa, mutta kesällä se porhalsi menemään kuin pieni porsas. Sitten nivelvaivat eivät helpottaneet edes kevään auringosta.

Tammikuussa huomasin Lolan lavan päällä pienen näpyn josta karvat tipahtivat pois. En sen enempää huolestunut siitä, iho oli ehjä. Näppy näytti lähinnä siltä, että siihen olisi joku kolhaissut. Näppy alkoi kuitenkin kasvaa keväällä. Se kasvoi ja kasvoi, ihan silmissä. Se kasvoi samalla lailla miten Lyylin nisäkasvain, ihan muutamassa viikossa se oli jo miltei kananmunan kokoinen. Vein Lolan lääkäriin ja rukoilin, että patti olisi vain harmiton rasvapatti, Lolahan ei oireillut pattiaan ollenkaan.

Kuukausi sitten, patista otettiin ohutneulanäyte, mutta se ei tuottanut tulosta. Näytteeseen tuli pelkkiä verisoluja. Lääkärin mukaan se oli toisaalta ihan hyvä merkki, siinä ei ollut siis syöpäsoluja. Mutta hän ei osannut sanoa mikä patin olisi voinut aiheuttaa. Patin poistoa suositeltiin. Samaan aikaan, Lolan kipeä lonkka alkoi lonksumaan. Ilmeisesti nivelrikko oli edennyt niin paljon, ettei nivelessä ollut enää nestettä ollenkaan. Luut lonksuivat toisiaan vasten kun Lola yritti kävellä.

Sunnuntaina 22.6 Lola makasi vierelläni sohvalla. Katselimme tuttuun tapaan hömppäsarjoja telkkarista. Se vingahti ja nousi istumaan. Huomasin, että patin päältä iho oli revennyt, patti valui verta ja jotakin keltaista visvaa. Tyrehdytin verenvuodon ja putsasin haavan. Lola oli loppupäivän apea.

Maanantaina soitin lääkäriin ja varasin Lolalle patin poistoon ajan. Nyt sille oli pakko tehdä jotain, näin ei voinut jatkua. Maanantaina Lola ei suostunut lähtemään ulos. Se oli väsynyt ja apea. Tiistai jatkui samaan malliin, patti vuoti jälleen verta.

Keskiviikko aamuna soitin lääkäriin ja kerroin, ettei Lola voi hyvin. Sen imusolmukkeet olivat kaulan alla turvoksissa. Mielestäni se ei ole siinä kunnossa, että sen voi leikata. Aamulenkille sain Lolan lähtemään vain namin avulla. Kävelimme 10 askelta ja se meni pienelle kerälle pientareelle. Se oli niin väsynyt ettei jaksanut enää kävellä edes nurkalle.

Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Ymmärsin, että aika oli koittanut. Olimme sopineet lääkärin kanssa, että keskiviikon lääkäriaika pidetään ja Lola tutkitaan, otetaan verikokeet ja katsotaan mikä on kunto. Lääkäriin päästyäni olin kuitenkin tehnyt päätöksen, ei enää. Lola oli aika päästää kivuistaan.

25.6.2014 klo 14 Lola nukkui pois, pää sylissäni. Se oli kaunis ja rauhallinen lähtö. Lolalla ei ollut enää kipuja.

Vaikka olin jo vuosia tiennyt, että tämä päivä koittaa, ennemmin tai myöhemmin se oli kuitenkin kova pala... voiko se edes olla koskaan helppoa? Lupumisen tuska on niin kamalaa kun kyseessä on paras ystävä.

Eilen sytytimme Myrskyn kanssa Lolalle 6 kynttilää. Olisin laittanut kynttilöitä enemmänkin, mutta niitä ei ollut. Mikään määrä kynttilöitä ei olisi kuitenkaan ollut tarpeeksi kuvaamaan sitä suurta tyhjää koloa, jonka Lola jätti sydämeeni.
Aikoinaan, bullmastiffiä ottaessani minulle sanottiin: bm on koira, joka toimii kuin ajatus. Kun siihen saa luotua hyvän suhteen se on mitä uskollisin ystävä.
Paremmin en olisi voinut Lolaa kuvailla. Se todellakin toimi kuin ajatus, aina.
Se oli osa minua ja minä osa sitä. Me olimme tiimi..

Ainoa asia joka antaa minulle nyt lohtua on tieto siitä, ettei Lolan tarvitse enää kärsiä. Sen tehtävä maan päällä on täyttynyt, sen oli aika päästä lepoon.

Kiitos rakas ystäväni, en unohda sinua koskaan. Sinä annoit niin paljon.
Sinä olit kaikkea sitä mistä olin 15 vuotta haaveillut, olit paljon enemmän.
Olit kumppanini, uskollinen kumppanini.