2 viikkoa enää!!

Elämä jatkuu..

Viikko on kulunut Lyylin pois menosta ja nyt alkaa olo helpottumaan hiukan.. hitaasti mutta varmasti.
Lola on pärjännyt yllättävän hyvin yksin työpäivät, se taitaa nauttia nyt jakamattomasta huomiosta ;)

Edelleen Lyyliä on kova ikävä.. tuskin ikävä koskaan kokonaan poistuukaan, sen kanssa täytyy vaan oppia elämään. Nyt ei onneksi enää ahdista kotona, joka näkyy Lolankin käytöksessä. Lola on selvästi ollut nyt pirteämpi kuin aikoihin.

Nyt yritetään nauttia rauhallisesta kotielämästä, pitkistä yöunista ja puhtaista lattioista.. sillä neljän viikon päästä tämä nuorimies saapuu taloon ja kaikki menee sekaisin :)

Surua surua surua

Kaksi päivää on kulunut, eikä oloni ole helpottunut :(
Nukkuminen ei onnistu, ei millään. Siitä hetkestä lähtien kun Lyyli luokseni muutti, pienenä riiviönä 8 viikkoa vanhana, se nukkui kylki kiinni kyljessäni. Pienenä se nukkui kaulani päällä, lähellä sydäntäni, ilmeisesti sydämeni ääni toi sille turvaa ja hyvän olon. Vanhempana (onneksi) se siirtyi nukkumaan polvitaipeisiini.. Nyt siellä ei ole enää ketään :(
Aamulla kun avaan silmäni, ei ole ketään, joka pomppaa ja alkaa väkisin tunkemaan kieltään sieraimiini (se oli takuuvarma herätys).

Tyhjät limupullot ojennan ensin lattian tasolle, mutta kun ei ketään näy, vien ne surullisena palautus pussiin.. sohvalla istun yksin ja katson telkkaria.. kukaan ei ole enää kiehnäämässä kyljessäni ja väkivaltaisesti pyrkimässä syliini. Pienet tassun äänet eivät enää kuulu parkettia vasten.. talo on totaalisesti hiljentynyt. Täällä on aivan liian hiljaista..

Lola ei onneksi näytä (ainakaan viellä) reagoivan Lyylin poismenoon millään lailla. Ainoastaan lenkit on sen kanssa nykyään todella hitaita. Lyyli oli Lolalle vetojuhta, se suuttui jos Lola jumitti liian kauan ja antoi sille vauhtia. Lyyli oli aina lähdössä johonkin, sitä ei tarttenut koskaan kahdesti pyytää lenkille. Lola innostui Lyylin mukana,mutta nyt olen joutunut varsinkin aamulenkille (klo 10) Lolan houkuttelemaan juustolla.

Lyylin ruokakupit on tiskattu keittiön lattialta pois ja säilötty hyllyyn. Remmit ja pannat on piilotettu kaappiin, vielä en voi edes harkita niistä luopumista. Lyylin peti on pesty ja otettu pois makuuhuoneesta.
On niin tyhjä olo.

Lyyli oli minulle enemmän kuin koira. Se oli niin suuri persoona, että se todellakin on jättänyt tyhjän aukon, sekä sydämeeni että tähän taloon. Jatkuvasti silmäni kostuvat, ihan vaan tästä hiljaisuudesta.. loppuuko tämä tunne koskaan?

Minä niin kaipaan tuota suurta persoonaa ja sen piristävää seuraa.. olen murheen murtama.

Kiitos Rakas

Tänään oli se päivä. Se päivä mitä jokainen koiran omistaja kammoksuu. Se päivä, joka väistämättä tulee jokaisen rakkaan kanssa eteen, mutta se päivä jota ei koskaan haluaisi tulevan..

Marraskuussa Hemmo kuoli, jonka jälkeen Lyyli masentui täysin kolmeksi viikoksi. Se vain söi ja nukkui. Luulin sen päässeen surustaan yli, mutta 5kk jälkeenpäin alkoi nisäkasvaimet kasvamaan. Kävimme lääkärillä näyttämässä nyrkin kokoista kasvainta. Lääkäri tutki ja kertoi, että kasvain on poistettavissa.
Lyyli meni kasvaimen poistoon parin viikon päästä, jolloin tämän nyrkin kokoisen kasvaimen lisäksi oli kasvanut 5 muutakin, kaikki poistettiin. Lyylille jäi 4 nisää. Kuukauden päästä leikkauksesta, juuri kun luulin muorin selvinneen siitä hienosti, huomasin uuden patin. Patti oli peukalon pään kokoinen. Pari päivää myöhemmin patti oli jo kahden peukalon kokoinen ja Lyyli oli selvästi kipeä. Kävimme näyttämässä pattia lääkärillä, mutta sitä ei voinut enää leikata pois. Viimekertainen leikkaus oli vienyt Lyylin mahasta niin paljon nahkaa, ettei uusi leikkaus ollut mahdollinen.
Otin siis kipulääkkeet Lyylille ja toivoin paria lisäpäivää parhaan ystäväni kanssa. Lisäpäiviä sain onneksi viisi!!!
Kipulääkettä sai antaa yhden tabletin päivässä, mutta minä annoin Lyylille neljän päivän aikana 7 tablettia, ihan vaan, että sain sen nukkumaan. Kasvain oli ihan viimeisessä nisässä, se kasvoi suorastaan silmin nähden. Lyyli ei pystynyt istumaan, ei makaamaan, eikä hyppimään. Kuitenkin se oli oma iloinen itsensä, joskin hiukan hitaammalla temmolla...

Päätös oli erittäin rankka.. pakkohan se on ajatella koiran parasta, eikä omia tunteitaan tälläisessä tilanteessa.. vaikka se niin vaikeaa onkin.
Lyyli pääsi kivuistaan ja pääsi takaisin Hemmon luo. Olen täysin varma, että kasvaimet aiheutuivat surusta. Lyyli ei koskaan toipunut kokonaan Hemmon poismenosta.

Varjoni lähti tänään valoon.. rakas varjoni, joka aina istui kylki kylkeäni vasten. Rakas varjoni, joka nukkui kainalossani kaikki nämä miltei 9 yhteistä vuotta. Varjoni, jota pystyin pitämään aina vapaana, se tuli aina kutsusta luokse ja ymmärsi täydellisesti puhetta..

Lyyli jätti sydämeeni suuren suuren aukon. Nyt yritän täyttää sen hyvillä muistoilla.
Tänään sytytämme kynttilän Lyylin muistolle, tuolle mahtavalle suurelle persoonalle pienessä kropassa..

Suru on se tunne, jonka me rakkaudesta joudumme maksamaan