Koiran nenän käyttö on jotakin niin uskomatonta, että se jaksaa kiinnostaa minua vuodesta toiseen. Oikeastaan ensimmäisen kerran koiran nenän taitoihin perehdyin vuonna 2007, kun sain bulmastiffin ja aloitimme sen kanssa heti 3kk vanhana metsähaku-harrastuksen. Vuonna 2008 laajensimme samaa hakua raunioille ja vuonna 2009 kiinnostuin koiran nenän monimuotoisuudesta ja siirryimme kokonaan ns ID-puolelle, eli sinne, missä koira käyttää etsimiseen yksilön ominaishajua.
Täysin noviisista aloitin ja paljon on tietoa kertynyt vuosien aikana, omien kokemuksien kautta. Olen tässä ohella myös kouluttanut itseäni (koulutusohjaajan kurssi) ja Myrskyn kanssa olimme kaikenkaikkiaan 10 kuukauden ajan ohjatulla hajukurssilla.
Viikkoja sitten kävin kuuntelemassa Ilkka Hormilan luennon aiheesta, joka tulikin hyvään saumaan. Tietyssä vaiheessa, kun tietoa kerääntyy kokemusten kautta, sitä alkaa uskomaan omiin tietotaitoihin. Hormilan luento palautti minut todellakin maan päälle, kuinka edes voisin kaikkea tietää? Sain uuden kimmokkeen lajiin, jonka kiinnostus oli alkanut jopa hiukan hiipumaan. Tajusin miten paljon on asioita tässä lajissa, joita en tullut ajatelleeksikaan.
Hormilan innoittamana tilasin englanninkielisiä kirjoja muutaman ja useita on viellä tilaamatta. Aloin ahmimaan tietoa heiltä, joilla asiasta on kokemusta ja näkemystä. Toki jokainen koira ja ohjaaja käyttäytyy yksilöllisesti, persoonat vaikuttavat suurelta osalta työskentelyyn, mutta ihan kaikki pyörän osia ei tarvitse keksiä uudelleen. Miksei käyttää hyödyksi myös sitä kirjallista tietoa, mitä kokeneet meille tahtovat jakaa?
Niinpä, lähi päivät ovat kuluneetkin aika tiiviisti ulkona treenatessa, jälkeä ajaessa. Kotona treenatessa hajuerottelua purkeilla. Ja itseni opettamista kirjallisuuden kautta. Pää on täynnä ideoita, ajatuksia, onnistumisia ja epäonnistumisia. Motivaatio alkaa olla korkeammalla kuin koskaan ja tiedon nälkäni on kyltymätön!
Kun ymmärtää, ettei kaikesta kaikkea tiedä ja muistaa pysyä avoimena uusille asioille, voi hyvinkin löytää tiedon jyväsiä kaiken sen soran seasta, mitä maailmasta löytyy. Ja joskus, nämä pienen pienet tiedon jyväset, ovat juurikin niitä, jotka loksauttavat irtonaiset palikat yhteen.
Jäljestäminen mielletään usein sellaiseksi tilanteeksi, missä koira kulkee nenä maassa ja seuraa jotakin hajuaistinsa avulla. Jäljestyksessä koira jopa "pakotetaan" pitämään nenä maassa jatkuvasti ja merkitsemään jokainen ihmisen kulkema askel.
Se mitä minä olen tehnyt koirieni kanssa, teen nykyisen koirani kanssa, ja tulen varmasti tekemään tuleviekin koirieni kanssa, ei kenties ole parhaimmalta kuvaukseltaan jäljestystä. Pikemminkin lajia voisi kuvata sanalla "etsintä" tai "jäljitys".
Koiran hajuaisti on uskomaton, eikä sen voimaan moni kokematon usko. Koirat voivat haistaa asioita kilometrien päästä ja metrien syvyydestä veden alta. Siksi en oikein ymmärrä lajia, missä koiralta vaaditaan jäljen ajamista nenä maassa, varsinkin lyhyissä jäljissä.
Usein näissä lajeissa jäljen tallaaja on joko itse koiran ohjaaja tai muu vieras ihminen, joka usein seuraa jäljestyksen suoritusta koiran perässä.
Joissakin jäljestysmuodoissa, koira opetetaan nostamaan tuorein jälki esimerkiksi pellolta, joka aiheuttaa sen, että koira ei kykene erottamaan "oikeaa" jälkeä mikäli tämän oikean jäljen päälle tehdään saman ikäinen häiriöjälki. Harrastuksena laji on varmasti tietyn tyyppisille ihmisille ja koirille hyvä, ja onhan se toki näyttävää kun koira kulkee nenä tiiviisti maassa. Mutta tosielämässä tälläisellä tyylillä opetetun koiran kanssa ei kykene etsimään oikeasti hukassa olevia, ainoastaan tallaamattomalla alueella. Tälläinen koira oppii seuraamaan maan rikkoutumisesta aiheuttuvaa hajua. Muutoinhan, jos koira etsisi itse kohdetta, se ei lähtisi jäljestämään ohjaajansa tallomaa jälkeä, vaan kääntyisi ympäri heti jäljen alussa ja katsoisi takanaan seisovaa ohjaajaansa..
Se mitä minä harrastan, oli se sitten nimellä "etsintä" tai "jäljitys", perustuu koiran kykyyn erotella hajuja, ominaishajuja. Se missä ominaishaju milloinkin on, riippuu jäljen iästä, maastosta, tuulesta ja sään olosuhteista. Ominaishaju ei välttämättä ole vahvimmillaan siinä paikassa, jonne itse jälki on tallattu.
OMINAISHAJU
Mitä ominaishaju sitten on?
Aiheesta löytyy tutkimustietoa, mutta se, miten koira hajuja käsittelee, on viellä aika suurelta osalta tutkimusten ulkopuolella. Tämän asian tutkiminen on hankalaa, mehän emme voi varmasti edes tietää mitä koira ajattelee mistäkin hajusta. Me voimme vain arvailla ja päätellä, riippuen kyvystämme ymmärtää koiran elekieltä.
Meillä jokaisella on oma ominaishajumme, joka poikkeaa toisen ihmisen ominaishajusta. Ominaishaju on kuin DNA, se on jokaisella yksilöllä, ihmisellä ja eläimellä, hiukan erilainen. Niin pienestä asiasta mistä voidaan määritellä ihmisen DNA, niin pienestä koira kykenee haistamaan ominaishajun. Laittaa todellakin miettimään koiran nenän voimaa, eikö?
Joidenkin tutkimusten mukaan ominaishaju määritellään kuolleeksi hiukkaseksi, jota tippuu maahan jokaisesta meistä, jatkuvasti. Tämä hiukkanen on niin kevyttä, että osa lähtee tuulen mukana ja osa jää suurinpiirtein johonkin siihen missä kävelimme. Alusta vaikuttaa aika paljon siihen, mihin hiukkaset liikkuvat. Aluskasvillisuus voi estää tai hidastaa hiukkasia liikkumasta tuulen mukana, kuin taas esimerkiksi kuiva asvaltti, sallii ominaishajun kovankin tuulenmukaisen liikkeen.
Ominaishajua läpäisee materiaaleja, lähes mitä vain, osan hitaammin ja osan nopeammin. Koira siis todellakin kykenee haistamaan talon seinien ulkopuolelta, tietyn sisällä olevan ihmisen ominaishajun. Kuvitelkaapa esimerkiksi koulutettuja huumekoiria. Ne haistavat piilotetut huumeet jopa sinetöidyn kahvipaketin sisältä, tai auton peltien alta. Hajumolekyylit siis kykenevät läpäisemään eri materiaaleja. Ominaishaju tarttuu, mihin ikinä kosketamme: lusikka, kynä, puhelin.. Jopa tupakan tumpista voi koira saada selville ihmisen ominaishajun ja kyetä seuraamaan tätä hajua.
Joissakin tutkimuksissa kerrotaan ominaishajun olevan kaasumaista, hmisestä haihtuvaa tuoksua. Tämä kaasumainen tuoksu kulkeutuu tuulen mukana ja saavuttaa maanpinnan vasta myöhemmin.
Niin tai näin, kokeneiden koiraharrastajien mukaan, ominaishaju on oletettavasti yhdistelmä sekä maahan tippuvaa hiukkasta, että kaasumaista olomuotoa. Kaasumainen ominaishaju on voimakkaimmillaan siellä missä henkilö on, hän erittää tätä voimakasta ominaishajuaan koko ajan, joka on pääteltävissä koiran käytöksestä kun lähestytään etsittävää kohdetta. Usein koirat nostavat päänsä ylös mitä lähempänä maalia ollaan ja siirtyvät tämän kaasumaisen ominaishajun seuraamiseen ilmavainua käyttäen. Mikäli koiran ei toivota menevän ihan maalin luokse (kuten eläimiä etsittäessä on toivottavaa), on koira hyvä opettaa ilmaisemaan tämän kaasumaisen ominaishajun havaittuaan, eli ns. lähihajusta.
Hajujen käyttäytyminen ja varsinkin se, miten koira hajuja tulkitsee on mielenkiintoinen maailma. Tuskin tulen koskaan oppimaan kaikkea, mutta avoimin mielin yritän imeä kaiken tiedon mitä saatavilla on. Kokemus on se, joka tässä asiassa on paras opettaja.
Tietenkin on hyvä ymmärtää hajujen käyttäytymistä teoriassakin, mutta se, miten koira, tai pikemminkin, yksi yksittäinen koirayksilö hajuja käsittelee, on vain yksinkertaisesti opeteltava. Ja se onkin tämän lajin koukuttavin asia. Juuri kun luulet tietäväsi ja osaavasi, koira käyttäytyy tavalla, jota et osaa tulkita. Toisinaan on erittäin opettavaista ajaa sama jälki kahdella eri koiralla ja katsoa kuinka erilailla kumpikin koirayksilö jäljen ajaa. Miten elekielet poikkeavat toisistaan ja mitä reittiä kumpainenkin maaliin suunnistaa.
Millainen on hyvä "etsijä"?
Varmasti yksinkertaisesti vastaus tähän kysymykseen voisi olla: sellainen joka löytää. Eikö vain? Kuulostaisi järkevältä? Huono ei löydä, hyvä löytää. Noh, ehkä näinkin, vai voisiko asialla olla kuitenkin syvällisempikin vastaus? Onko koira huono etsijä, mikäli se ei halua lähestyä agressiivista kohdetta, vaan lopettaa etsinnän kesken? Vai onko koira silloin hyvä etsijä, mikäli se menee kohteen kuin kohteen luo sen löytääkseen, kenties vaarantaen oman ja ohjaajansa hengen?
Jokaisella lajia harrastavalla on varmasti oma mielikuvansa "hyvästä" etsijästä, jota kohti koiraansa kouluttaa. Toiselle ohjaajalle se voi hyvinkin tarkoittaa hiukan eri asioita mitä toiselle. Joku voi arvostaa nopeutta, joku tarkkuutta ja työskentelyn intensiivisyyttä. Joku arvostaa kenties etsijän kykyä lukea ja reagoida etsittävän mielialoihin, joku arvostaa löytymistä, pelkkää lopputulosta. En sano, että mikään on toista huonompi tai parempi, kunhan koiran koulutuksessa ja vaatimustasossa ollaan reiluja ja totuudenmukaisia.
Itse aloitin jäljestys (tai etsintä) harrastuksen vuonna 2009, silloisen koirani bullmastiffi "Lolan" kanssa. En tiennyt oikeastaan mistään mitään. Koko ominaishaju asia oli minulle täysin tuntematonta aluetta. Sen verran mitä tiesin oli kokemus Lolan kanssa hakumetsältä ja raunioilta, että se kyllä haistaa, kohdentaa ja löytää ihmisiä. Menimme kiinnostumisen kasvamisen myötä kokeilemaan toisenlaista nenälajia, ID-etsintää, joka perustuu yksilöllisen ominaishajun löytämiseen. Ja sillä tiellä olen edelleen, vaikka työskentelyparini onkin välillä vaihtunut.
Niinkuin jo aikaisemmin mainitsin, laji vei mukanaan. Tämä on sellainen laji, ettei koskaan voi tietää kaikkea mitä pitäisi, tuskin koskaan kaikkea tulee tietämäänkään. Ja vaikka teorian osaisi, käyttäytyy jokainen koira sekä koiran ohjaaja yksilöllisesti.
Laji perustuu mielestäni kolmeen asiaan: hajujen käyttäytymisen ymmärtämiseen, koiran elekielen lukemiseen sekä ohjaajan ja koiran saumattomaan yhteistyöhön.
Hajut käyttäytyvät eri tavalla eri maastoissa ja eri sääolosuhteissa. Ja jopa koira käyttäytyy erilailla seuratessaan eri hajuja. Tässä lajissa ei voi kuin vain oppia uutta koko ajan ja imeä kaikki hyödyllinen tieto muistiinsa.
Voiko jokaisesta koirasta tulla hyvä jäljestäjä? Voisin miltei sanoa, että voi, (jos ei paras mahdollinen niin ainakin hyvä) mikäli koiran rakenne ja terveys on kykenevä haistamaan asioita ja analysoimaan haistamiaan asioita hajuaivoissaan. Jäljestäminen ja jäljittäminen on koiralle luontaista. Se on peruja villeistä esi-isistä susista, jotka eivät olisi elinvoimaisia ilman saaliin jäljittämistä, ymmärtämistä oikeaa jäljen kulkusuuntaa, erottamatta tuoretta jälkeä vanhasta ja löytämästä saalistaan.
Jäljestys/jäljitys siis perustuu metsästys viettiin. Mitä suurempi metsästysvietti koiralla on, sitä innokkaammin ja pitkäkestoisemmin se kykenee tähän työhön.
Sanoisin myös, että tietynlainen itsepäisyys/kovapäisyys on lajissa plussaa, jolloin koira antaa anteeksi ohjaajan mahdolliset tulkinta- ja ohjausvirheet. Ohjaajahan on aina näissä jäljestys puuhissa koirille se kaikkein suurin häiriö.
Sanoisin myös, että tietynlainen dominoiva piirre koirassa on myös plussaa. Liian herkkä koira saattaa kieltäytyä jäljestämästä esimerkiksi sairasta kohdetta tai pelokasta kohdetta. Tulee muistaa, että koirahan kykenee erottelemaan ominaishajusta etsittävän mielialojen lisäksi myös sairauksia, huumausaineita, lääkkeiden käyttöä, sekä loukkaantumisen. Pelko synnyttää adrenaliinia, jonka hajuun koirat reagoivat. Dominoivat koirat voivat jäljestää tätä hajua innokkaammin, kuin taas herkät koirat voivat vältellä tätä hajua rajustikin.
Itsenäisyys on suuri plussa jäljestävän koiran luonteessa. Lajissa ihanne tapauksessa, koira tekee työn ja ohjaaja roikkuu mukana ja tulkitsee jokaisen eleen mitä koira hänelle matkan varrella viestittää. Koira tekee siis työn itsenäisesti. Toki alussa koiraa autetaan samaan onnistumisia ja oppimaan erilaisia asioita, mutta myöhemmässä vaiheessa kaikenlainen auttaminen ja ohjaaminen, yleensä tekee koiralle vain hallaa, sen sijaan, että jotenkin sen työtä helpottaisi. Koiran nenän voima on niin valtava, että me ihmiset emme kykene aina edes ymmärtämään miten ja mistä koira hajun saa. Siksi itse yritän vältellä koiran ohjaamista jäljellä, se on vain koiralle häiriöksi.
Sen lisäksi, että potentiaalisella etsijäkoiralla on tietyt luonteenpiirteet vahvuuksia, jäljestävä koirakko on aina parivaljakko. Valjakko ei toimi, mikäli koira osaa, mutta ohjaaja on onneton. Tai sitten toistepäin, mikäli ohjaaja osaa, mutta koiran mielenkiinto/luonteenpiirteet eivät riitä. Tässä kohtaa voisin todeta, että koiran opettaminen on huomattavasti helpompaa.
Toisilla ihmisillä tulee luontaisesti kyky lukea eläimiä ja tulkita niiden käytöstä. Osata tunnistaa koiran mielialat ja havaita pienetkin eleen muutokset. Toisilla tälläistä taitoa ei valitettavasti syntymälahjana ole, ja se voi olla joskus miltei mahdotonta sellaiselle ihmiselle asioita opettaa, ainakaan niin, että hän jatkossakin ne ymmärtäisi. Mikäli liinan päässä roikkuva ohjaaja ei yksinkertaisesti osaa tai kykene koiraansa lukemaan, on parivaljakko rikkonainen, eikä siihen valitettavasti aina ole korjauskonstia.
Sanoisinkin, että kiinnostuminen oppimaan koiran lukemisen taitoa, on jo hyvä piirre ohjaajassa, jolloin kehittyminen on mahdollista.
Itse pääsin etsijäkoiraliitossa kouluttajaksi vuonna 2011, jonka jälkeen aloin todellisen opettelun erilaisten koirakoiden seuraamisessa. Toki alusta lähtien, omaa koiraani treenatessa, seurasin mielelläni myös muita, mutta oikeastaan vasta saatuani kouluttajan "tittelin" ymmärsin, miten vähän osaan ja miten paljon enemmän voisin osata.
Kokeneiden koirakoiden seuraaminen on opettavaisinta. Mietin aina mielessäni itse miten tulkitsen seurattavan koiran käytöstä ja kyselen sitten ohjaajalta jäljen ajamisen jälkeen, kuinka hän tietyt tilanteet tulkitsi. Toisinaan on hyvinkin mielenkiintoista, miten samasta asiasta voi olla täysin eri tulkinta toisella ihmisellä. Kumpi on väärässä? Sitähän ei voi tietää, voi olla että kummatkin ovat. Joskus tässä lajissa ilmenee tiettyjä asioita, joita ei vain ymmärrä. Mutta, ymmärrys voi tulla vasta vuodenkin päästä. Siksi itse pidän keskustelua muiden harrastajien kanssa hyödyllisenä. En niinkään kannata nettikirjoittelua, vaan nimen omaan kasvotusten keskustelua, silloin vuorovaikutus toimii parhaiten.
Millainen on sitten hyvä etsijä? Minun vastaus siihen lienee yksinkertainen: se on parivaljakko joka toimii yhdessä saumattomasti!
Koiran ja ohjaajan välinen suhde on mielestäni kaikkein tärkein asia. Jos se ei toimi, ei parivaljakko toimi. Silloin on mielestäni ihan sama päästää koira irti valjaista, antaa sen etsiä kohde itse ohjaajan jäädessä autoon odottamaan.. koira kyllä varmasti löytää, sitä en epäile.
Mielestäni koiraa ei kuulu, eikä tarvitse käskyttää jäljellä. Korkeintaan pysäyttää ettei se juokse autojen alle ja toisinaan kieltää tai kehoittaa jatkamaan töitä, mikäli koiran mielenkiinto siirtyy toiseen asiaan. Muutoin, jäljellä tapahtuva koiran ja ohjaajan välinen kommunikointi on parhaimmillaan, täysin äänetöntä.
Vuosien aikana olen saanut seurata paljon erilaisia parivaljakoita. Joidenkin kohdalla ohjaaja on todellakin koiralle pahin häiriö. Tälläiille ohjaajille jäljestäminen on sosiaalinen ja mukava harrastus. Jälkeä ajaessa, kerrotaan viikon tapahtumat puhki poikki ja halki, jolloin koiran lukemiseen ei riitä huomiota. Järkikin sanoo, että jos ohjaajaa kiinnostaa seurustelu jälkeä ajaessa toisten ihmisten kanssa, parivaljakko on rikkonainen.
Olen myös törmännyt tapauksiin joissa ohjaaja käskyttää koiraansa koko ajan. Kun se menee oikein ja tekee hyvin töitä, sille huudellaan käskyjä. Kun se menee kulmasti ohi, ymmärrettävistä syistä, sille annetaan käskyjä. Koko ajan käskytetään ties mistä. Tälläinen koira joko sulkee korvansa (ihanteellisessa tapauksessa), eikä näin ollen noteeraa edes niitä pysäytyskäskyjä, jotka toisinaan, kaupungissa jäljestettäessä, voivat pelastaa koiran hengen. Tai sitten koira saattaa herpaantua ja menettää koko mielenkiintonsa, ihan vain, koska ei ymmärrä mitä siltä halutaan.
Tuppisuuna jäljellä ei kannata olla. On ihan hyvä opettaa koiralle häiriötä myös esim sillä, että vastaat soivaan puhelimeen. Mutta onko silloin hyödyllistä jatkaa jäljen ajamista, vai olisiko parempi pysähtyä puhelun ajaksi?
Olen myös valitettavasti kohdannut koirakoita, joissa koiraa ohjataan liikaa. Koirathan tekevät niinkuin niille opetetaan. Mikäli koiran ei anneta edes yrittää ratkaista tiettyjä ongelmia itse, ei se enää myöhemmässäkään vaiheessa viitsi/pysty siihen. Mikäli koira aina autetaan ongelmien ohi, viedään maaliin kun epäonnistuu, tai tuodaan maali luokse kun etsivä ei löydä, lisääkö tämä etsivän koiran motivaatiota kun ensikerralla ongelmia ilmenee? vai alkaako se kenties luottamaan siihen, että jos lopettaa työt kun ei huvita,tai kun ei osaa, saa palkan?
Kouluttaminen, niin tässä lajissa kuin muissakin perustuu siihen yhteen asiaan: ongelmien ratkaisuun. Jos ongelmia ei ole, silloinhan koira osaa, eikä tarvitse kouluttamista. Jos ongelmia ehkäisee tulemasta, silloin kouluttaminen ei ole mahdollista. Koira oppii onnistumisien lisäksi myös virheistä ja mikäli virheistä koiraa ei rangaista, se uskaltaa kokeilla erilaisia asioita ja erilaisten asioiden toimivuutta erilaisissa ongelmatilanteissa.
Ulkona harjoitellessa sää saattaa muuttua radikaalistikin ennen kuin jälkeä päästään ajamaan. Koirakolle hyvin suunniteltu jälki voikin muuttua ajamishetkellä liian vaativaksi. Kannattaisiko silloin jälki keskeyttää, tehdä uusi helpompi, koirakon tasolle sopivampi, vaiko auttaa koira maaliin vaikkei se siihen itse pysty syystä tai toisesta? Näitäkin asioita kannattaa miettiä etukäteen, varsinkin silloin kun jälkiä suunnitellaan viikkoja, päiviä etukäteen. Pelkkä tuulen suunnan muutos, tekee suunnitellusta jäljestä täysin erilaisen.
VAPAA-AJALLA VAPAASTI
Lajina etsintä on koiralle rankkaa ja väsyttävää puuhaa henkisesti. Fyysinen osuus tulee mukaan kun aletaan tekemään pitkiä tai vahoja jälkiä. Vanhoissa jäljissä, ominaishaju on saattanut levitä laajalle, joten lyhyestäkin vanhennetusta jäljestä voi joskus tulla kilometrien mittaisia etsintämatkoja.
Sen lisäksi, että hyvällä parivaljakolla yhteistyö pelaa jälkeä ajaessa, sanoisin yhden tärkeimmistä asioista olevan se, että yhteistyö pelaa myös vapaa-ajalla. Silloin kun ei olla töissä, on koiralle hyvä tarjota jotakin aivan vastakkaista touhua. Jotakin missä se saa olla ihan vaan koira, nauttia omistajansa huomiosta, touhuta asioita, mitkä eivät vaadi absoluuttista keskittymistä, ajattelua, haistelua ja analysointia. Tälläinen vapaa-aika on jälkeä ajavalle koiralle kultaakin tärkeämpi palautuskeino, sekä ohjaajalle kultaakin tärkeämpi koiran elekielen opiskelulle. Ei ole sanottu, että elekielen opiskelu pitäisi tehdä vain ja ainoastaan jäljellä. Ohjaajan on hyvä seurata koiransa elekieltä katsomalla koiransa käytöstä jokapäiväisissä vastaan tulevissa tilanteissa. Opettavaisimpia ovat tietenkin tilanteet, missä koira luonnollisesti havaitsee jäljen ja seuraa sitä, tai nuuhkii jotakin muuta suurella mielenkiinnolla.
Ennen kaikkea, seurasta tulee nauttia myös silloin kun ollaan vapaalla.
Liian vähäinen treenaaminen aiheuttaa osaamattomuutta, jolloin harjoituksia tarvitaan enemmän. Liiallinen treenaaminen tappaa koiran motivaation, eikä siihen valitettavasti useinkaan ole parannuskeinoa.
Tässä lajissa meistä kukaan tuskin koskaan tulee olemaan "valmis" :)
Tälläisiä mietteitä itselläni on lähiaikoina päässä pyörinyt. Rustasin mietteeni ylös ja laitoin ne tänne. Nämä ovat siis omia ajatuksiani, eikä mitään ehdottomia totuuksia mistään.. minulle lajin harrastamisen tärkeys on mukavuudessa, sekä jatkuvan uuden oppimisessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti