Nukkuminen ei onnistu, ei millään. Siitä hetkestä lähtien kun Lyyli luokseni muutti, pienenä riiviönä 8 viikkoa vanhana, se nukkui kylki kiinni kyljessäni. Pienenä se nukkui kaulani päällä, lähellä sydäntäni, ilmeisesti sydämeni ääni toi sille turvaa ja hyvän olon. Vanhempana (onneksi) se siirtyi nukkumaan polvitaipeisiini.. Nyt siellä ei ole enää ketään :(
Aamulla kun avaan silmäni, ei ole ketään, joka pomppaa ja alkaa väkisin tunkemaan kieltään sieraimiini (se oli takuuvarma herätys).
Tyhjät limupullot ojennan ensin lattian tasolle, mutta kun ei ketään näy, vien ne surullisena palautus pussiin.. sohvalla istun yksin ja katson telkkaria.. kukaan ei ole enää kiehnäämässä kyljessäni ja väkivaltaisesti pyrkimässä syliini. Pienet tassun äänet eivät enää kuulu parkettia vasten.. talo on totaalisesti hiljentynyt. Täällä on aivan liian hiljaista..
Lola ei onneksi näytä (ainakaan viellä) reagoivan Lyylin poismenoon millään lailla. Ainoastaan lenkit on sen kanssa nykyään todella hitaita. Lyyli oli Lolalle vetojuhta, se suuttui jos Lola jumitti liian kauan ja antoi sille vauhtia. Lyyli oli aina lähdössä johonkin, sitä ei tarttenut koskaan kahdesti pyytää lenkille. Lola innostui Lyylin mukana,mutta nyt olen joutunut varsinkin aamulenkille (klo 10) Lolan houkuttelemaan juustolla.
Lyylin ruokakupit on tiskattu keittiön lattialta pois ja säilötty hyllyyn. Remmit ja pannat on piilotettu kaappiin, vielä en voi edes harkita niistä luopumista. Lyylin peti on pesty ja otettu pois makuuhuoneesta.
On niin tyhjä olo.
Lyyli oli minulle enemmän kuin koira. Se oli niin suuri persoona, että se todellakin on jättänyt tyhjän aukon, sekä sydämeeni että tähän taloon. Jatkuvasti silmäni kostuvat, ihan vaan tästä hiljaisuudesta.. loppuuko tämä tunne koskaan?
Minä niin kaipaan tuota suurta persoonaa ja sen piristävää seuraa.. olen murheen murtama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti