Aivan mahtava polle! Meillä oli selvästi heti sielujen sympatiaa. Jonkin aikaa jouduin miettimään, miten se hevonen toimikaan. Kun muisti palaili meidän yhteistyömme alkoi pelaamaan. Jotakin sentään muistin ratsastamisesta, sain jopa hevosen pysähtymään. Opeteltiin käännöksiä ja hallintaa.
Keli oli mitä mahtavin. Mikäs sen mukavampaa kuin käyskennellä hevosilla metsässä ja ihailla valkoista luontoa hyvässä seurassa.
Rankan työviikon jälkeen, ei parempaa aivojen tyhjentämis konstia ole.
Odotin mielenkiinnolla mitä tapahtuu kun tulen koirien luokse kotiin, haisten hevoselle. Koirat olivatkin minua eteisessä vastassa. Lyylin nenä liimautui oitis lahkeeseeni kiinni. Lola taas nuuhki hetken, ja oli sitten niin innokas, että hyppäsi etutassut olkapäilleni ja antoi märkiä pusuja.
Hemmo taas ei voinut ymmärtää kuka tuli. Se lähti minua eteisestä olohuoneen puolelle karkuun, muristen ja haukkuen. Yritin kutsua sitä luokseni, mutta ilmeisesti se ei kuullut, murina vain jatkui. Menin vähän lähemmäs Hemmoa, mutta se vain perääntyi muristen.
Kun vaihdoin vaatteet ja pesin kädet, oli Hemmo onnesta soikeana, että minä olin tullut kotiin... voi Hemmopappaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti